Rampa

Uuden vuoden lupauksena päätin aloittaa mieluisan liikuntaharrastuksen, joogan, uudestaan. Osallistuin jopa alkeiskurssille palauttaakseni liikesarjat mieleeni. Joulukuussa taas hankin motivaation (ja syyllisyyden) synnyttämiseksi itselleni oman joogamaton (joka ei haise samalta kuin yläasteen pesisräpylät) nurkkaani tunneista muistuttamaan. Kaikki on pedattu Uuden Elämän aloittamista varten.

Sanomattakin on selvää, että kolmen päivän joogaharjoittelun jälkeen olin jäykkä kuin seipään niellyt. Ja eriskummallisia paikkoja, kuten kylkiä ja lapaluiden alta särki. Siellä ne lihakset nyt kasvoivat... niinhän? Kolmessa päivässäkin edistys näkyi, sillä viimeisenä päivänä pysyin jo horjumatta hartiaseisonnassa jalat kutakuinkin suorana kohti kattoa 20hengityksen ajan.

Terhin kanssa ollaan kunnostauduttu muussakin urheilussa. Käydään säännöllisen epäsäännöllisesti uimassa mummojen ja pikkulasten kanssa. Suureen urheiluharrastukseeni tuli vain kurja katkos, kun matkalla uimahallista kotiin, siinä suunnilleen joogasalin kohdalla, lensin mojovasti nokalleni sohjoon. Tuloksena venähtänyt nilkka, mustelmia, läpimärät vaatteet, rikkinäiset sukkahousut ja verinen polvi. Urheilu on vaarallista.

Armas hoitsukämppikseni paikkasi nilkan ja polven ja kiltti poika taas on talutellut rampaa ympäriinsä. Nyt sitten kuljen tutisevana mummona jäisillä kaduilla ja polvessa komeilee violetti muumilaastari. Itsepintaisesti silti jatkan astangajoogan harjoittelua. Joku päivän saan vielä sormet jalkojeni alle ja pään polviin suorin selin.