Sunday, October 22, 2006

Isosisko

Kämppiksistäni neljä on minua kaksi vuotta nuorempia, suoraan koulusta yliopistoon siirtyneitä, ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja jos suoraan sanotaan vähän teinejä. Viides, ranskalainen vaihtari, on kylläkin minun ikäiseni, mutta hänkin on asunut tähän asti vanhempiensa kanssa. Tämän ja jonkun käsittämättömän kohtalon oikun takia minusta on tullut tämän kämpän isosisko.

Kuluneen viikon aikana olen ensinnäkin tarkistanut, ettei Sophien huoneessa ole ketään. Katsonut verhojen taakse, vaatekaappiin ja sängyn alle. Tämän jälkeen vielä sulkenut verhot ja toivottanut hyvää yötä. Asiaa ehkä hieman selittää se, että Linsey oli nähnyt asunnossamme vieraan miehen, joka oli mumissut jotain ja poistunut hätäuloskäynnin kautta. Minä olen suhteellisen varma, että tyyppi oli jonkinlainen huoltomies tai muuten vaan henkilökuntaa, mutta tytöt olivat kovin hysteerisiä koko illan.


Lisäksi olen jaellut neuvoja jalkopalloijan kanssa deittailuun. Sinäänsä minusta tuntuu, että minä niitä neuvoja paljon enemmän tarvitsisin kyseisellä elämän alueella (siis yleisesti, en ole mitenkään erityisesti kiinnostunut jalkapalloilijoista), meidän tytöillä kun tuntuu niitä miehiä riittävän joka sormelle ja vähän ylikin, mutta kun kerran kysyttiin. Homma ei tainnut kuitenkaan mennä ihan putkeen minun neuvoillani, sillä sitä jalkapalloilijaa ei ole täällä hetkeen näkynyt.

Sitten olen lohduttanut tyttöä, jonka ystävä ihastui samaan mieheen. Mikäs siinä sellaista sattuu, mutta kun tämä ystävätär ei oikein osannut käyttäytyä ja oli lisäksi kovin humalainen. Luulen että poika ei koko episodin jälkeen ollut enää kiinnostunut kummastakaan tytöstä. Noh, sellaistakin sattuu.

Ja juuri kun luulin kaiken rauhoittuneen, löysin itkevän tytön keittiöstä. Isoisä oli kuollut, itse asiassa jo viikkoja sitten, mutta tyttö oli juuri lähdössö hautajaisiin. Pienen lohduttelun jälkeen saatoin jo vähän rauhallisemman tytön bussille.

Sen lisäksi olen neuvonut perunoiden säilytyksessä (ei ne eivät pilaannu viikonlopussa, niitä ihan tosi yleensä säilytetään koko talven yli), rikkoontuneen topin korjaamisessa, hellan käytössä (mistä tietää että levy on oikeasti päällä) ja pesukoneen käytössä.

Vaikka olenkin noin periaatteessa ihan tyytyväinen ja sopeutunut tähän yhteiseloon, niin välillä ottaa päähän. Esimerkiksi eilen, kun huomasin, että vodkapulloni on hävinnyt jääkaapin päältä. Ei sillä että olisin sitä itse eilen kaivannut, mutta ei toisten viinoja silti noin vaan juoda. Se joku olisi voinut edes kysyä.

Silti kun lukee tarinoita toisten kämppiksistä, voi todeta onnellisena, että ei minun asiani nyt ainakaan noin huonosti ole.

Wednesday, October 18, 2006

Vanha

Tajusin tänään kesken luennon, että olen kahden kuukauden päästä 21-vuotias. Se tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Ei minun kuuluisi olla näin vanha. Tuntuu siltä, että olen ikuisuuden yrittänyt ryhdistäytyä. Tulla siksi ahkeraksi, siistiksi ja huolelliseksi ihmiseksi, jollainen en ole koskaan ollut. Enkä ole vieläkään onnistunut.

Tuntuu myös siltä, että olen tuhlannut vuosia, heitellyt niitä ympäriinsä kuin karkkeja penkkareissa. En minä osaa katua mitään yksittäisiä tapahtumia tai tekemisiä, mutta jos olen ihan rehellinen itselleni, niin kyllä minua harmittaa, että aloitan opintoni vasta nyt. Vuosi Mynämäessä ei niinkään kaduta, siellä opin monenlaista hyödyllistä ja kivaa. Kaikenlaiset käsityöt tulevat varmasti kulkemaan mukanani lopun elämää, muodossa toisessa. Mutta se vuosi sitä ennen. En oikein edes muista mitä sillä tein.

Kai minä vähän opiskelin silloinkin, kylläkin vasemmalla kädellä. Jotain niistäkin avoimen yliopiston opinnoista kuitenkin jäi elämään. Kuten esimerkiksi varmuus siitä, että haluan opiskella yliopistossa ainakin jossain vaiheessa elämääni. Suuren osan ajastani luovutin Suomen Lukiolaisten Liitolle. Sitä en suostu katumaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se omistautumisen määrä tuntuukin jotenkin liioitellulta. Ei se asia nyt oikeasti voinut olla niin tärkeä, enkä oikein enää usko yhtä vilpittömästi siihen, että sillä mitä teimme oli oikeasti merkitystä.



Niin paljon kaikkea muutakin olisi voinut tuolla ajalla tehdä, mutta omien valintojensa kanssa on kai vaan elettävä. Vaikka edelleen minusta tuntuu, että minulla olisi kyllä paljon sanottavaa esimerkiksi 15-vuotiaalle Annille tai 18-vuotiaalle Annille. Toisaalta minusta välillä tuntuu, että olen pettänyt sen nuoremman itseni. En ole toteuttanut sen haaveita, en tehnyt niin kuin se suunnitteli. Tunne on hieman hassu ja ristiriitainen, sillä nykyinen minäni on suurimmalta osin ihan tyytyväinen valintoihinsa.

Erityisen tyytyväinen olen päätöksestäni tulla tänne saarelle. Vihdoinkin minusta tuntuu, että opiskelen juuri sitä mitä minun kuuluukin. Minun olisi vaan pitänyt tulla tänne kaksi vuotta sitten, niin kaikki olisi ollut paljon helpompaa. Miksiköhän en keksinyt sosiologiaa aiemmin? Aine kun ainakin yrittää löytää vastauksia niihin kysymyksiin, joita olen pohtinut niin kauan kuin muistan. (Kuten: Miksi tytöt aina menevät yhdessä vessaan? Miksi aina ollaan hädissään nuorison rappiotilasta? Miksi kaikkia istuvat junissa ja busseissa yksinään ikkunapaikalla, jos se vain on mahdollista?) Kiitos ajatuksesta kuuluu Juhalle, joka joskus jonain myöhäisenä hetkenä muutaman punaviinilasillisen jälkeen totesi: "Sinun pitäisi opiskella sosiologiaa." Itse en varmaan olisi ikinä keksinyt tätä alaa, mutta se on silti juurikin minun alani. Mukava tasapainottava tekijä sosiologian epävarmuudelle on toinen pääaineeni politics, josta sentään voidaan joskus sanoa jotain suhteellisen varmaa.

Entä sitten tulevaisuus? Minun on tällä hetkellä kovin vaikea kuvitella edes joulukuulle. Sen jälkeenkin on kai elämää ja varmaan tämä elämä täälläkin hetken kuluttua rutinoituu ja rauhoittuu. Tälle hetkellä kaikki tuntuu kovin sekavalta.

Monday, October 16, 2006

Läksiäisaamupäivä.

310op ja arpia varpaissa.

Tampereella on alkanut arki. Maanantaisin käydään elokuva-arkiston näytöksissä, keskiviikkoisin katsotaan CSI ja sunnuntaisin on pubivisa. Väleissä istutaan luennoilla, pestään pyykkiä ja suunnitellaan seuraavaa viikkkoa, koska nykyinen on aina jo ohi.

Sain tänä syksynä uhkailukirjeen yliopistolta. Siinä viitattiin johonkin sääntöön ja pykälään sekä ilmoitettiin, että henkilökohtainen opintosuunnitelma, HOPS, on niiden mukaan opiskelijoiden pakko laatia. HOPSissa olisi syytä ilmoittaa, mitä on jo opiskellut ja mitä tulee opiskelemaan (kursseja, niiden koodeja ja opintopisteitä myöten) seuraavan (mielellään vain) neljän vuoden aikana. Lisäksi pitää kertoman, milloin aikoo valmistua kandiksi, milloin maisteriksi, koska tekee harjoittelunsa ja aikooko tehdä sellaistakin syntiä kuin vaihtoon lähtö ja jos, niin, koska. JOO-opinnotkin pitäisi kaavakkeessa muistaa mainita.

Enhän minä osaa opintojani suunnitella eikä meidän laitoskaan tiedä, mitä se haluaa ensi keväänä opettaa. Niinpä siis tapaamaan laitoksemme suloista, takuulla piristäviä nauttinutta OOTia (opiskelijaopinto-ohjaaja,tämä on jotain hassua fuksislangia, jota en oppinut, koska en käynyt orientoivissa opinnoissa), joka neuvoi copy-pastettamaan tutkintosuunnitelman netin opinto-oppaasta ja lisäämään jotain omaa siihen. Näin siis pakollinen kaavake on täytetty. Pakollisen kaavakkeen mukaan minä valmistun vuonna 2011 ja silloin minulla on 310opintopistettä. (En enää kehdannut mainita paria sivuainetta, jota ajattelin vain huvikseni lueskelle, kun kaavakkeessa ei oikein ollut huvikseen luettavien aineiden lokeroa.)

Samalla kun kerron yliopistolle, kuinka ripeästi aionkaan valmistua, kävin armasta opiskelijaliittoani tukeakseni huutamassa opintotukea korkeammalle. Tampereella päätettiin noudattaa slogania oikein kirjaimellisesti, niinpä päkiäni eivät vieläkään ole toipuenet Nouse jo -mielenosoituksesta. Olin nimittäin edellisenä iltana kylmässä päättänyt neiteillä ja vedin 7sentin koroilla varustetut puolisaapikkaat jalkaani. Kävelemenen popoilla onnistuu vielä vallan mainiosti, mutta tossu- ja tennari-ihmisenä en ole tottunut seisoskelemaan tai tekemään kyykkyharjoituksia moisilla. Mukulakivillä marssimisen, torilla seisoskelun ja laitakaupungilla suoritetun sängynmetsästysretken jälkeen tulos oli pari veristä varvasta ja "tuliset päkiät". Kaiken lisäksi, opintorahannousemisperformansseista huolimatta, ei se siltikään nouse. Kuinka tässä nyt sitten valmistuu ajallaan. Niih!

Wednesday, October 11, 2006

Vettä kengässä

On taas satanut koko päivän. Eikä se sinäänsä haittaa, vaikka en tällä hetkellä omistakaan sateenvarjoa. Tätä minä tältä maalta odotinkin, sadetta ja sumua.

Sateesta huolimatta oli ajatellut lähteä lenkille. Tulin yliopistolta kotiin ja vaihdoin hommaan paremmin soveltuvat vaatteet päälle. Ajettelin vielä käydä keittiössä pikaisesti juomassa lasillisen vettä. Hana yski pari kertaa eikä osoittanut sen jälkeen mitään elonmerkkejä.

Hetken kuluttua Linsey tuli keittiöön, ja totesi ettei hänen huoneeseensa eikä vessaan tule vettä. Kävin kokeilemassa oman huoneeni hanaa, ja se käyttäytyi aivan yhtä huonosti kuin keittiössä oleva. Lähdimme sitten respaan kyselemään asiasta ja siellä oli lattialla iso kasa vesipulloja. Tällä alueella on kuulemma kaksi putkirikkoa ja siksi paineet ovat hävinneet.

En siis taidakaan lähteä lenkille, koska minkäänlaisia takuita suihkuun pääsystä tämän päivän aikana ei ole. Ruokaakaan ei oikein viitsisi tehdä pullovedellä, kun siitä pitäisi kai riittää viidelle muullekin ihmeselle. Joudumme ehkä uhrautumaan ja tilaamaan pitsaa. Ja Becky raukka on vielä kuumeessa ja sängyn pohjalla, eikä saa edes teetä.

Jos sitä vettä ei pian kuulu, pitää varmaan mennä alasti seisoskelemaan tuonne sateeseen, eiköhän se aja saman asian kuin suihku.