Taivastelua pääasioista

On kevät ja vähän ahdistaa. Onhan se nyt selvä, että opiskelijan elämä on rankkaa, kun pitäisi pärjätä niin pienellä summalla rahaa, omaksua paljon tietoa, edetä määrätietoisesti uralla, olla sosiaalinen ja kaikenlaista. Erinäiset yhteiskunnan, opintojen, perheen ja itsensä asettamat vaatimukset menevät sopivasti ristiin ja aiheittavat päänvaivaa. Kaikkea haluaisi, mutta mitään ei saa tai sitten ei osaa vaan valita, mitä ottaisi. Milloin vaatimukset eivät sitten olekaan enää kohtuullisia? Itse olen enemmän sitä "kyllämäpärjään-tyyppiä". En kehtaisi valittaa enkä varsinkaan myöntää, että nyt en pärjää. Kaikkea saa vaatia, minä suostun ja suoritan. Olen kai lammas. Ja toisaalta huolissani paikastani: Jos itse on ota tehtävää X hoitaakseni, joku toinen ottaa ja on näin ollen parempi ihminen, koska jaksaa ja sitten se lukee sen CV:ssä/opintorekisterissä/otsassa ja siksi se saa paremman työpaikan kuin minä.

Lukioajoista asti minulle ja luulenpa, että kaikille ystävilleni on ollut tuttua kuulla, että joku käy päälääkärillä. Ihan vaan siksi, kun menee vähän liian lujaa ja pää ei enää pysy perässä. Pillereitä, että saa unta, pillereitä, että jaksaa nousta ylos, pillereitä että ei itketä tai hermostuta niin kauheasti. Ensin "ne tyypit" oli "joku ja joku joltain luokalta", sitten kuuli tyypeistä samalta luokalta ja nyt kaveripiirini burn out-tilastoa pidetään kahden käden ja yhden jalan avulla. Luulisin.
Itse kuulun niihin, kai onnekkaisiin, jotka eivät ole vielä lääkäritädin pilleripurkilla käyneet -jos päänsärkylääkkeitä ei lasketa. Pahimmat oireet stressiin ja vähiin yöuniin ovat olleet väsymys, kärttyisyys, selittämätön itkeskely, vatsakivut ja pahimmissa tapauksissa migreenikohtaukset. Ihan piece of cake siis.

Mistä tämä vuodatus sai alkunsa. No tietystikin yliopiston kahvilasta. Toivuin juuri edellä mainitusta migreenipäänsärystä ja olin saanut itseni yliopistolle iltapäivän tenttitilaisuuteen. Tapasin ystäväni ja kyselin, että mikä ihmeen countdown sillä oli facebookissa. Oli kuulemma laskenut päiviä siihen, että pääsisi lataamosta. Nyt hän oli virallisella sairaslomalla ja kävi yliopistolla vain syömässä. Toinen ystäväni soitti samaisena päivänä ja kevyen kevätjutustelun ohella (mitä teet vappuna) analysoimme hänen paniikkikohtauksiaan. Jutustelun ohella päätin mielessäni nukkua kunnon yöunet ja toivoin, että ihoni ei mene koskaan rikki stressin takia, niin kuin joillakin.

Myönnän, että en tästä aiheesta mitään kunnon kannanottoa keksi. Päivittelen, taivastelen ja ihmettelen vain, että mihin tämä maailma on oikein menossa ja kenen vika se on. Käytän siis blogia terapiavälineenä itselleni vaikean asian käsittelyssä. Avaudun jostain, mistä kukaan ei enää jaksa puhua. -Ei ole jaksanut puhua tosissaan sitten 2000-luvun alun.

Sitä vaan kuitenkin vielä, että kaikki sanoo, että mitään ei oo pakko, mitä ei halua, ei sun tarvi pärjää ja aina ei vaan jaksa. Miten ne muut sitten jaksaa? Ja miksi ne toiset sitten saa odottaa, velvoittaa ja vaatia ihmeitä? "Eihän tuo oo mitään, mutta koetas tehdä tuo sama työmäärä kahdessa vuodessa ilman jalkoja ja käsiä päälläsi seisten, niin kuin mää. Mulla on muuten lapsiaki ja kultakala. Ja mäki pärjään!"