Minulla on isot ja leveät jalat.
Johtuuko sitten merkittävästä vanhenemisen virstanpylväästä eli 25 ikävuodestani vaiko vain sattumista, olen joka tapauksessa menneenä kesänä oppinut terveiden jalkojen ja hyvien kenkien arvon. En ikinä ole ollut mikään suuri kenkäfriikki. Minulla on muutamat suosikkijalkineet, jotka olen mielestäni ostanut suht hyvä laatuisina. Lisäksi satunnaisostoksina olen alelaareista kerännyt kesäsuosikkejani ballerinatossuhen mallisia kenkiä (läpsyköita) sateenkaaren eri väreissä. Jalkani eivät ole kenkävalinnoistani valittaneet.
Tänä kesänä alkoi keväinen hölkkäharjoitteluni tuottaa tulosta ja ravasinkin Kaupin metsissä varsin ahkerasti. Kunnon lisäksi kasvoi valitettavasti muutakin, nimittäin varpaideni niveliin kipeät hiertymät, jotka pikkuhiljaa muuttuivat inhoiksi kovettumiksi. Lopulta marssin urheilukauppaan ostamaan uusia lenkkareita. Myyjä kertoi, että juoksijan lenkkareiden pitäisi olla kaksi kokoa normaalikenkiä suuremmat. Kovettumani johtuivat kuulemma siitä, että huomaamatta kipristelen varpaitani ja siksi varpaani osuvat nivelen kohdalta lenkkarin "kattoon". Olin hieman epäileväinen, ehkä tuo yrittää nyt vain myydä jäljellä olevia hajakokoja minulle. Nielaisten sisäisen neitini ostin kuitenkin kokoa 42 ja 1/2 kengät. Kovettumat ovat hiljalleen hävinneet.
Toinen jalkojen tuhoamisoperaationi oli elokuinen Rooman matkamme. Tiesin olosuhteet: pieniä epätasaisia katuja ja 30 asteen helle. Valitettavasti olin alkukesästä heittäneet hyvin mm. reilillä palvelleet punaiset tennarini roskiin. Suoritettuaan viimeisen palveluksen Provinssirockissa tennariparat näyttivät ja haisivat jo niin kaameilta, että enää mikään pesu tai pohjallisten vaihto auttaisi. (Mikä siinä onkin, että kengät tuntuvat parhaalta silloin, kun ne näyttävät kaameilta?) Roomaan lähti siis mukaan kevyet, mustat "ballerinat" (hieman paksupohjausemmat ja nahkaiset) sekä illallisia varten avokkaat. Yllätyksekseni jalkani tekivät ikuisen kaupungin koettelemuksissa jotain, mitä ei ole tapahtunut sitten 2002 Roskilden nilkan niksautuksen: ne turposivat ja vihloivat. Eivätkä ihan vähän. Mikä mummo minusta on tullut!? Kenkäni hiersivät päältä ja sivulta. Onneksi sentään oli rakkolaastareita mukana.
Näiden koettelemusten jälkeen kohtasin vaihto-oppilasreissuani varten pakatessa ongelman: mitkä kengät otan mukaan? Tai siis kuinka monet? En enää halua kipeitä jalkoja, mutta en halua mitään terveyssandaaleitakaan. Mennessäni Lilleen, siellä on vielä kesä 20-27 astetta lämmintä. Joulukuussa taas on jo miinusasteita. Lillen syksy ja talvi ovat kuulemma hyvin runsassateisia ja kosteus saa muutamankin miinusasteen tuntumaan kylmältä. Tarvitsen siis kevyemmät kengät alkusyksyksi, tottakai otan mukaan lenkkarit, sillä haluan lenkkeillä Ranskassakin ja syksyn/talven tuloa varten tarvitsen järeämmät kengät. Lisäksi olisi mukava jos mukana olisi yhdet korkkarit. Kuinka paljon on liikaa?
Tavallisesti ottaisin mukaan kahdet kengät ja ajattelisin ostavani tarvitsemani periltä, mutta edellinen kokemukseni yrittää löytää Ranskasta minulle sopivia kenkiä oli niin musertava, että en luota löytäväni sieltä jalkineita.(Ostin yhdet, mutta annoin ne alta vuodessa pois.) Kemistä ostin äitini valvomana (hänellä on tismalleen samanlaiset jalat ja jalkahaasteet kuin minulla) järkevät kengät, jotka ristin Järkeviksi. Järkevät ovat minulla jalassani nyt, kun kirjoitan tätä merkintää Helsinki-Vantaan -lentokentällä. Järkevät ovat vähän tyksät, mutta ne jalassa on hyvä kantaa rinkkaa.
Kenkävuoreni ja kameralaukkuni vuoksi kaikki tavarani eivät enää mahtuneet yhteen rinkkaan. Jouduin pakkaamaan tavaraa myös carry on –kokoiseen matkalaukkuun. Muutama rätti sai myös lähdön kenkien tieltä. Uskottelen, että olkalaukkuni sisältö mahtuisi matkalaukkuun ja näin ollen minulla olisi mukana yhä vain kaksi kassia. Tavaramääräni nolottaa.
Olen niin neiti.
PS. Siirryn kirjoittamaan vaihtarikokemuksistani Silkkitielle. Tämä blogi hiljenee siis minun osaltani hetkeksi.
No comments:
Post a Comment