Isosisko

Kämppiksistäni neljä on minua kaksi vuotta nuorempia, suoraan koulusta yliopistoon siirtyneitä, ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja jos suoraan sanotaan vähän teinejä. Viides, ranskalainen vaihtari, on kylläkin minun ikäiseni, mutta hänkin on asunut tähän asti vanhempiensa kanssa. Tämän ja jonkun käsittämättömän kohtalon oikun takia minusta on tullut tämän kämpän isosisko.

Kuluneen viikon aikana olen ensinnäkin tarkistanut, ettei Sophien huoneessa ole ketään. Katsonut verhojen taakse, vaatekaappiin ja sängyn alle. Tämän jälkeen vielä sulkenut verhot ja toivottanut hyvää yötä. Asiaa ehkä hieman selittää se, että Linsey oli nähnyt asunnossamme vieraan miehen, joka oli mumissut jotain ja poistunut hätäuloskäynnin kautta. Minä olen suhteellisen varma, että tyyppi oli jonkinlainen huoltomies tai muuten vaan henkilökuntaa, mutta tytöt olivat kovin hysteerisiä koko illan.


Lisäksi olen jaellut neuvoja jalkopalloijan kanssa deittailuun. Sinäänsä minusta tuntuu, että minä niitä neuvoja paljon enemmän tarvitsisin kyseisellä elämän alueella (siis yleisesti, en ole mitenkään erityisesti kiinnostunut jalkapalloilijoista), meidän tytöillä kun tuntuu niitä miehiä riittävän joka sormelle ja vähän ylikin, mutta kun kerran kysyttiin. Homma ei tainnut kuitenkaan mennä ihan putkeen minun neuvoillani, sillä sitä jalkapalloilijaa ei ole täällä hetkeen näkynyt.

Sitten olen lohduttanut tyttöä, jonka ystävä ihastui samaan mieheen. Mikäs siinä sellaista sattuu, mutta kun tämä ystävätär ei oikein osannut käyttäytyä ja oli lisäksi kovin humalainen. Luulen että poika ei koko episodin jälkeen ollut enää kiinnostunut kummastakaan tytöstä. Noh, sellaistakin sattuu.

Ja juuri kun luulin kaiken rauhoittuneen, löysin itkevän tytön keittiöstä. Isoisä oli kuollut, itse asiassa jo viikkoja sitten, mutta tyttö oli juuri lähdössö hautajaisiin. Pienen lohduttelun jälkeen saatoin jo vähän rauhallisemman tytön bussille.

Sen lisäksi olen neuvonut perunoiden säilytyksessä (ei ne eivät pilaannu viikonlopussa, niitä ihan tosi yleensä säilytetään koko talven yli), rikkoontuneen topin korjaamisessa, hellan käytössä (mistä tietää että levy on oikeasti päällä) ja pesukoneen käytössä.

Vaikka olenkin noin periaatteessa ihan tyytyväinen ja sopeutunut tähän yhteiseloon, niin välillä ottaa päähän. Esimerkiksi eilen, kun huomasin, että vodkapulloni on hävinnyt jääkaapin päältä. Ei sillä että olisin sitä itse eilen kaivannut, mutta ei toisten viinoja silti noin vaan juoda. Se joku olisi voinut edes kysyä.

Silti kun lukee tarinoita toisten kämppiksistä, voi todeta onnellisena, että ei minun asiani nyt ainakaan noin huonosti ole.

Vanha

Tajusin tänään kesken luennon, että olen kahden kuukauden päästä 21-vuotias. Se tuntuu aika hurjalta ajatukselta. Ei minun kuuluisi olla näin vanha. Tuntuu siltä, että olen ikuisuuden yrittänyt ryhdistäytyä. Tulla siksi ahkeraksi, siistiksi ja huolelliseksi ihmiseksi, jollainen en ole koskaan ollut. Enkä ole vieläkään onnistunut.

Tuntuu myös siltä, että olen tuhlannut vuosia, heitellyt niitä ympäriinsä kuin karkkeja penkkareissa. En minä osaa katua mitään yksittäisiä tapahtumia tai tekemisiä, mutta jos olen ihan rehellinen itselleni, niin kyllä minua harmittaa, että aloitan opintoni vasta nyt. Vuosi Mynämäessä ei niinkään kaduta, siellä opin monenlaista hyödyllistä ja kivaa. Kaikenlaiset käsityöt tulevat varmasti kulkemaan mukanani lopun elämää, muodossa toisessa. Mutta se vuosi sitä ennen. En oikein edes muista mitä sillä tein.

Kai minä vähän opiskelin silloinkin, kylläkin vasemmalla kädellä. Jotain niistäkin avoimen yliopiston opinnoista kuitenkin jäi elämään. Kuten esimerkiksi varmuus siitä, että haluan opiskella yliopistossa ainakin jossain vaiheessa elämääni. Suuren osan ajastani luovutin Suomen Lukiolaisten Liitolle. Sitä en suostu katumaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna se omistautumisen määrä tuntuukin jotenkin liioitellulta. Ei se asia nyt oikeasti voinut olla niin tärkeä, enkä oikein enää usko yhtä vilpittömästi siihen, että sillä mitä teimme oli oikeasti merkitystä.



Niin paljon kaikkea muutakin olisi voinut tuolla ajalla tehdä, mutta omien valintojensa kanssa on kai vaan elettävä. Vaikka edelleen minusta tuntuu, että minulla olisi kyllä paljon sanottavaa esimerkiksi 15-vuotiaalle Annille tai 18-vuotiaalle Annille. Toisaalta minusta välillä tuntuu, että olen pettänyt sen nuoremman itseni. En ole toteuttanut sen haaveita, en tehnyt niin kuin se suunnitteli. Tunne on hieman hassu ja ristiriitainen, sillä nykyinen minäni on suurimmalta osin ihan tyytyväinen valintoihinsa.

Erityisen tyytyväinen olen päätöksestäni tulla tänne saarelle. Vihdoinkin minusta tuntuu, että opiskelen juuri sitä mitä minun kuuluukin. Minun olisi vaan pitänyt tulla tänne kaksi vuotta sitten, niin kaikki olisi ollut paljon helpompaa. Miksiköhän en keksinyt sosiologiaa aiemmin? Aine kun ainakin yrittää löytää vastauksia niihin kysymyksiin, joita olen pohtinut niin kauan kuin muistan. (Kuten: Miksi tytöt aina menevät yhdessä vessaan? Miksi aina ollaan hädissään nuorison rappiotilasta? Miksi kaikkia istuvat junissa ja busseissa yksinään ikkunapaikalla, jos se vain on mahdollista?) Kiitos ajatuksesta kuuluu Juhalle, joka joskus jonain myöhäisenä hetkenä muutaman punaviinilasillisen jälkeen totesi: "Sinun pitäisi opiskella sosiologiaa." Itse en varmaan olisi ikinä keksinyt tätä alaa, mutta se on silti juurikin minun alani. Mukava tasapainottava tekijä sosiologian epävarmuudelle on toinen pääaineeni politics, josta sentään voidaan joskus sanoa jotain suhteellisen varmaa.

Entä sitten tulevaisuus? Minun on tällä hetkellä kovin vaikea kuvitella edes joulukuulle. Sen jälkeenkin on kai elämää ja varmaan tämä elämä täälläkin hetken kuluttua rutinoituu ja rauhoittuu. Tälle hetkellä kaikki tuntuu kovin sekavalta.

Läksiäisaamupäivä.

310op ja arpia varpaissa.

Tampereella on alkanut arki. Maanantaisin käydään elokuva-arkiston näytöksissä, keskiviikkoisin katsotaan CSI ja sunnuntaisin on pubivisa. Väleissä istutaan luennoilla, pestään pyykkiä ja suunnitellaan seuraavaa viikkkoa, koska nykyinen on aina jo ohi.

Sain tänä syksynä uhkailukirjeen yliopistolta. Siinä viitattiin johonkin sääntöön ja pykälään sekä ilmoitettiin, että henkilökohtainen opintosuunnitelma, HOPS, on niiden mukaan opiskelijoiden pakko laatia. HOPSissa olisi syytä ilmoittaa, mitä on jo opiskellut ja mitä tulee opiskelemaan (kursseja, niiden koodeja ja opintopisteitä myöten) seuraavan (mielellään vain) neljän vuoden aikana. Lisäksi pitää kertoman, milloin aikoo valmistua kandiksi, milloin maisteriksi, koska tekee harjoittelunsa ja aikooko tehdä sellaistakin syntiä kuin vaihtoon lähtö ja jos, niin, koska. JOO-opinnotkin pitäisi kaavakkeessa muistaa mainita.

Enhän minä osaa opintojani suunnitella eikä meidän laitoskaan tiedä, mitä se haluaa ensi keväänä opettaa. Niinpä siis tapaamaan laitoksemme suloista, takuulla piristäviä nauttinutta OOTia (opiskelijaopinto-ohjaaja,tämä on jotain hassua fuksislangia, jota en oppinut, koska en käynyt orientoivissa opinnoissa), joka neuvoi copy-pastettamaan tutkintosuunnitelman netin opinto-oppaasta ja lisäämään jotain omaa siihen. Näin siis pakollinen kaavake on täytetty. Pakollisen kaavakkeen mukaan minä valmistun vuonna 2011 ja silloin minulla on 310opintopistettä. (En enää kehdannut mainita paria sivuainetta, jota ajattelin vain huvikseni lueskelle, kun kaavakkeessa ei oikein ollut huvikseen luettavien aineiden lokeroa.)

Samalla kun kerron yliopistolle, kuinka ripeästi aionkaan valmistua, kävin armasta opiskelijaliittoani tukeakseni huutamassa opintotukea korkeammalle. Tampereella päätettiin noudattaa slogania oikein kirjaimellisesti, niinpä päkiäni eivät vieläkään ole toipuenet Nouse jo -mielenosoituksesta. Olin nimittäin edellisenä iltana kylmässä päättänyt neiteillä ja vedin 7sentin koroilla varustetut puolisaapikkaat jalkaani. Kävelemenen popoilla onnistuu vielä vallan mainiosti, mutta tossu- ja tennari-ihmisenä en ole tottunut seisoskelemaan tai tekemään kyykkyharjoituksia moisilla. Mukulakivillä marssimisen, torilla seisoskelun ja laitakaupungilla suoritetun sängynmetsästysretken jälkeen tulos oli pari veristä varvasta ja "tuliset päkiät". Kaiken lisäksi, opintorahannousemisperformansseista huolimatta, ei se siltikään nouse. Kuinka tässä nyt sitten valmistuu ajallaan. Niih!

Vettä kengässä

On taas satanut koko päivän. Eikä se sinäänsä haittaa, vaikka en tällä hetkellä omistakaan sateenvarjoa. Tätä minä tältä maalta odotinkin, sadetta ja sumua.

Sateesta huolimatta oli ajatellut lähteä lenkille. Tulin yliopistolta kotiin ja vaihdoin hommaan paremmin soveltuvat vaatteet päälle. Ajettelin vielä käydä keittiössä pikaisesti juomassa lasillisen vettä. Hana yski pari kertaa eikä osoittanut sen jälkeen mitään elonmerkkejä.

Hetken kuluttua Linsey tuli keittiöön, ja totesi ettei hänen huoneeseensa eikä vessaan tule vettä. Kävin kokeilemassa oman huoneeni hanaa, ja se käyttäytyi aivan yhtä huonosti kuin keittiössä oleva. Lähdimme sitten respaan kyselemään asiasta ja siellä oli lattialla iso kasa vesipulloja. Tällä alueella on kuulemma kaksi putkirikkoa ja siksi paineet ovat hävinneet.

En siis taidakaan lähteä lenkille, koska minkäänlaisia takuita suihkuun pääsystä tämän päivän aikana ei ole. Ruokaakaan ei oikein viitsisi tehdä pullovedellä, kun siitä pitäisi kai riittää viidelle muullekin ihmeselle. Joudumme ehkä uhrautumaan ja tilaamaan pitsaa. Ja Becky raukka on vielä kuumeessa ja sängyn pohjalla, eikä saa edes teetä.

Jos sitä vettä ei pian kuulu, pitää varmaan mennä alasti seisoskelemaan tuonne sateeseen, eiköhän se aja saman asian kuin suihku.

Perillä

Olen ollut jo jonkin aikaa ja paljon kaikkea on ehtinyt tapahtua, vaikka opinnot eivät olekaan vielä varsinaisesti alkaneet. Viimeviikolla täällä oli vain kansainvälisiä opiskelijoita, mutta nyt paikallisetkin ovat saapuneet, joten joka paikka alkaa olla täynnä ihmisiä, joista suuri osa näyttää kovin eksyksissä olevilta. Hassua on esim. se, että koska minä olen ollut täällä viikon pidempään, olen tällä viikolla neuvonut kämppiksiäni milloin mihinkin.

Jostain syystä olen päätynyt viettämään aivan liian paljon aikaa amerikkalaisten kanssa, joten alan kohta puhua ihan väärällä aksentilla. Onneksi kaikki kämppikseni ovat jostain päin tätä kuningaskuntaa, joten kai se brittiaksenttikin tarttuu vähitellen.

Viime viikon saldo on siis suunnilleen tälläinen:

Vähän nolosti päättynyt kansainvälisten opiskelijoiden Pubi-ilta, josta päädyimme Blue Bamboo-nimiseen yökerhoon, joka oli typerästä nimestään huolimatta ihan mukava paikka. Tarinan opetus: ei kannata lähteä kävelemään kotiin baarista, jos ei ole hajuakaan siitä missä on tai minne on menossa. Kaikki hyvin kuitenkin, vaikka luulen että korvani soivat vieläkin.

Kaikenlaista asioiden hoitelua, kuten pankkitilin avaamista, kännykän ostoa ja keittiövälineiden metsästystä mahdollisimman halvalla. Olen petturi, ja ostin SonyEricssonin, vaikka olenkin Suomesta ja ollut koko kesän töissä Nokialla.

Olen tavannut turkulaisen kulttuurihistorian opiskelijan ja FIBSSin eli suomalaisen opiskelijajärjestön entisen puheenjohtajan, joka on täällä erään järjestön sihteerinä. Eli maailma on edelleen aika pieni ja Suomi lähellä.

Istuskelua teatterin baarissa, vaikka emme olleetkaan katsomassa mitään näytöstä. Onnistuin laukaisemaan vessassa olleen hälyttimen, mikä aiheutti paljon ääntä ja vartijoita. En kyllä vieläkään tiedä, miten siinä onnistuin, koska mielestäni vain avasin WC:n oven. Noh, ehkä se ei hälytin ajatteli, että haisen pahalta tai jotain. Täällä on muutenkin kaikenlaisia hälyttimiä joka paikassa, joten niitä ei kukaan ota kovin vakavasti.

Päiväretki Yorkiin, joka oli hyvin keskiaikainen ja idyllinen. (Kuva on sieltä.) Runsas kävely oli melko rasittavaa, vaikka kaupunki olikin ehdottomasti näkemisen arvoinen. Katedraalissa en käynyt sisällä, koska pääsymaksu oli mielestäni kohtuuton, ja olen edelleen vähän kyllästynyt kaikenmaailman linnoihin ja kirkkoihin. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että kun on nähnyt yhden, niin on nähnyt kaikki.

Launtai-iltana edelleen kävelystä melko väsyneenä istuimme iltaa asunnolla tänne samana päivänä muuttaneiden tyttöjen kanssa. Tytöt lähtivät vielä yliopistolle Fresher's Weekin aloituspippaloihin, mutta minä olin vanha ja tylsä ja jäin kotiin nukkumaan. Muutenkin olen onnistunut välttämään FW:n tapahtumia aika lahjakkaasti, sillä jätin rannekkeen kyseiseen megatapahtumaan ostamatta. Eikä oikeastaan edes kaduta, vaikka tarjolla olisikin ollut juhlimista joka illalle, päiväretkiä Ikeaan, Asdaan (paikallinen halpissupermarket, josta saa mm. lähes ilmaista vodkaa), mikroautoradalle, vesipuistoon ja moniin muihin paikkoihin, erilaisia Pubi-kierroksia, surffausta, jääkiekko-ottelu, tankotanssikurssi, luistelua ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Tällä viikolla olen ollut maanantaina TigerTigerissa pippaloimassa kämppisten kanssa. Saldona yksi uusi numero uuden puhelimeni kovin tyhjässä muistiossa. Tiistaina olin kovin hienolla vastaanotolla, jolla tarjoiltiin kylläkin mainiota ruokaa, kamarimusiikkia ja säkkipillin soittoa, mutta juomana vain appelsiiniamehua. Saisivat hävetä. Eilen olin Pubiryöminnässä (=pubcrawl) kansainvälisten opiskelijoiden kanssa, ja vaikka ilta päättyikin melko varhain, niin hauskaa oli.

Tänään olemme kutsuneet kaikki naapurit meille, joten saa nähdä mitä siitäkin tulee. Toivottavasti kämppä säilyy suht ehjänä, kun täällä olisi kai tarkoitus asustella vielä vuosi. Että tällaista täällä, näin lyhyesti. (Siis minun mittapuullani lyhyesti, mikä voisi olla jonkun muun mielestä pitkästi.)

Melkein lähtenyt

Matkalaukkuuni ei oikein mahdu enää mitään, enkä tiedä minne loput tavarat voisi dumpata. Roskiin on jo lähtenyt aika paljon sälää ja vielä enemmän Säkylään vanhempieni vaivoiksi. Olen kovin huono heittämään mitään pois, mutta toisaalta en haluaisi raahata ihan hirveästi mitään mukanani. Vituttaa ja stressaa, en millään jaksaisi käydä tuota tavarakasaa enää uudelleen läpi. Ärsyttää myös se, että olen näin riipuvainen kaikenmaailman rojusta.

Muuten lähtö tuntuu jotenkin epätodelliselta. Eivät minun pienet aivoni kykene oikein mitenkään käsittelemään ajatusta siitä, että muuten asumaan moneksi vuodeksi uuteen maahan. Ehkä jossain vaiheessa käsitän, tai sitten en. Tästä asunnosta poislähteminenkään ei tunnu mitenkään realistiselta ajatukselta. Tästä pienestä huoneesta on kuitenkin tullut ihan oikea koti näiden yli neljän vuoden aikana. Täällä on kyllä jo lattiat täynnä Mikan tavaroita, joten kai minun on jonnekin poistuttava.

Enkä oikein osaa vielä surra tänne jääviä ystäviä, ikävä tulee varmasti vasta hetken kuluttua. Niin monta niin kauhea rakasta ihmistä jää niin kauas, enkä tiedä yhtään miltä se tulee tuntumaan. Muistan olleeni kovin yksinäinen jonkin aikaan, kun muutin Turkuun, nyt se tunne tulee varmasti vielä voimakkaampana, sillä välimatkaa on niin paljon enemmän, eikä kukaan edes puhu minun kieltäni. Minun on vaikea kuvitella, että tulisin ikävöimään jollain tavalla Suomea, mutta varmasti niinkin käy.

Lähtöä on nyt juhlittu moneen otteeseen, Säkylässä, Turussa ja vähän Salossakin. Hauskaa on ollut ja rahaa on palanut. Jäljellä on krapula, mikä ei yhtään helpota pakkaamista. En oikein tiedä mitä ihmisille pitäisi sanoa näin lähtiessä. En minä ole koskaa ollut hyvä hyvästeissä. Oletan, että ihmiset tietävät, että minä välitän ja pidän, vaikka en sitä aina muista sanoakaan. Enkä minä osaa sanoa mitään suurta ja viisasta, vaikka joskus ehkä haluaisinkin. Enkä myöskään ole katoamassa lopullisesti. Siitä saatte pitää muutkin huolen, jos minusta ei kuulu, niin antakaa kuulua itsestänne!